Satakunnan kauppakamarilehden 3/2026 artikkeli I LIFESTYLE

Konkari-kodin toimitusjohtajan Saara Lindbladin perheessä urheilu ei ole vain harrastus, joka alkaa treenien alkaessa ja loppuu niiden päättyessä. Kahden teinipojan äitinä hän elää pesäpallon ja jääkiekon rytmittämää arkea niin vahvasti, että perhe muutti neljä vuotta sitten Länsi-Poriin lyhentääkseen harjoitusmatkoja.

Jääkiekossa Lindblad nauttii siitä, että saa olla äiti kaukalon laidalla ja osallistua talkoisiin silloin, kun pyydetään. Pesäpallossa rooli on toinen. Hän on ehtinyt olla Pesäkarhuissa pelaajana, valmentajana, tuomarina, makkaramyyjänä ja nyt seuran varapuheenjohtajana. Junioritoimintaa hän on ollut kehittämässä vuosia.

– Tämä on minulle elämäntapa. Teen töitä yrittäjänä ja urheiluseurassa ihan samalla intohimolla.

Yhteisössä opitaan elämää

Urheilun ympärille syntyvä yhteisö merkitsee Lindbladille paljon itse lajia enemmän. Vanhempia yhdistävät samanlaiset asiat: aikataulut ja nopeat arkiruoat ennen kentälle lähtöä. Lapsille joukkue tarjoaa oman yhteisön, jossa opetellaan samalla taitoja, joita tarvitaan myöhemmin elämässä.

Kentällä onnistutaan ja petytään yhdessä. Siellä opitaan toimimaan ihmisten kanssa ja hyväksymään erilaisuutta. Lindblad muistuttaa, etteivät nämä taidot synny pesäpallosta tai jääkiekosta itsestään, vaan kuulumisesta joukkoon.

Tämän merkityksen hän näkee myös työssään. Lindblad on lastensuojeluyrittäjä ja johtaa Porissa toimivaa Lastensuojelulaitos Konkari-kotia. Työssään hän kohtaa lapsia ja nuoria, joiden pahoinvointi on vuosien aikana muuttunut. Psyykkiset vaikeudet ja sosiaalinen eristäytyminen näkyvät aiempaa vahvemmin.

Siksi mahdollisuus pysyä mukana harrastuksessa voi olla paljon suurempi asia kuin miltä se ulkopuolelta näyttää.

– Lapsesta ei tarvitse tulla Superpesis- tai NHL-pelaajaa. Ryhmästä voi saada jotain sellaista, joka auttaa vaikeiden vaiheiden yli.

Kaikille pitää löytyä paikka

Lindblad on vahva kilpaurheilun kannattaja ja pitää tärkeänä, että myös lapsille tarjotaan mahdollisuus tavoitteelliseen harrastamiseen. Samalla seuroilla on hänen mielestään vastuu siitä, että harrastaminen on mahdollista myös niille lapsille ja nuorille, joiden tavoitteena ei ole kilpaurheilu. Viisitoistavuotiaankin pitäisi voida jatkaa rakasta lajiaan, vaikka ei haluaisi harjoitella seitsemää kertaa viikossa.

– Meillä on vastuu siitä, että kaikki lapset, jotka haluavat, saavat harrastaa.

Ajatus ulottuu urheilua laajemmalle. Yhdelle lapselle oma yhteisö löytyy pelikentältä, toiselle musiikin tai kuvataiteen parista. Olennaisinta ei lopulta ole harrastuksen laji.

– Joskus lapselle riittää yksi turvallinen aikuinen, joka luottaa häneen, uskoo häneen ja ymmärtää häntä.

Yritys voi olla osa joukkuetta

Lasten ja nuorten yhteisöjen tukeminen ei aina vaadi suurta sponsorisopimusta.
​​​​​​​On olemassa muitakin tapoja lähteä mukaan.